Päätin sitten päästä vihdoin eroon korkeanpaikankammostani. Totesin että se on ehkä päässyt hieman liian pahaksi, kun pelkkä Finnairin nettisivuilla vierailu sai aikaan jos jonkinlaista reaktiota. Nyt on tavoitteet korkealla, oikein konkreettisesti.

Finnairin sivuilta etsin tietoa lentopelko-kurssista, mutta eihän sitä tietystikään järjestetä näillä näkymin tänä vuonna. Mutta eipä se mitään, sain jo siedätyshoitoa katsomalla korkeaa hintaa, heti alkoi huimata: 500€!! No kurssi olisi kyllä kolmipäiväinen ja ties mitä siihen kuuluu, mutta sen jälkeen lompakkoni olisi niin kevyt että sekin lähtisi lentoon. On siis tyydyttävä kotikonsteihin.

Hermosauhujen jälkeen palaan netin ääreen ja kaivan esiin videoita korkeista paikoista. Pahimman reaktion aiheuttaa jonkun hullun huimapään kuvaama video  El Camino del Rey:stä, vaikka olen sen nähnyt jo monet kerrat. (http://www.youtube.com/watch?v=ZmDhRvvs5Xw) Joka kerta kun kuvassa näkyy tuon pelkäämättömän reippailijan jalat ja alla siintävä rotko, mieleni täyttyy miljoonista eri tavoista pudota, ja taas miljoonista eri tavoista loukkaantua tai kuolla niiden miljoonien eri putoamistapojen seurauksena. Kyllä sen täytyy olla mieleltään vinksahtanut. Siis se reippailija, en minä. Eihän minussa ole mitään vikaa, on aivan luonnollista pelätä silmittömästi kulkemista siltojen yli, tikkaille nousemista tai jakkaralla seisomista. Eikä siinäkään ole mitään outoa, että menettää yöunensa jos tietää seuraavana päivänä joutuvansa kiipeämään puolentoista metrin korkeuteen. Tai että hengitys kiihtyy, sydän hakkaa ja huimaa pelkkä videoiden, kuvien tai nettisivujen tiirailu. Täysin normaalia..

Normaaliudesta huolimatta siirryn siedätyshoidon vaiheeseen kaksi: katson alas. Seisoinpa portailla, kuljinpa sillan yli tai mitä tahansa, katson alas. Tai ainakin lähes melkein mitä tahansa. Viidennen kerroksen parveke oli jo liikaa, mutta kurkin kyllä kahden metrin päästä kaiteesta siihen suuntaan missä tiesin ihanan ja täysin aliarvostetun maankamaran olevan.

Mikä siinäkin muuten on, että täytyy rakentaa niin korkeita taloja? Kyllähän sitä nyt matalemmillakin pärjäisi, aina ennenkin on pärjätty. Eikä Suomessa voi vedota tilanpuutteeseen kun on lääniä mihin rakentaa vaikka kuinka paljon, eikä tonttien hinnatkaan nyt niin pilvissä ole etteikö muutama euro lisää liikenisi jos on kerran rahaa rakentaakin. Herrojen metkuja tämäkin taas..

Kakkosvaihe sujuu kuitenkin muuten lähes ongelmitta. Joka kerta kun auto huristelee sillan yli, katseeni hakeutuu vastahakoisesti äärettömään pudotukseen ja tuijotan hiljaa alla olevaan tyhjyyteen. Ja koko sen viiden sekunnin ajan ajatuksena on vain "Vttustana on tääkin ny prkeleenhlvetti kun ei voi j*malautastanavttu kun on niin prkeleen ai katos se meni jo".  Mutta se on edistystä verrattuna siihen, että painan pääni alas ja ihailen viimeistä huutoa olevia reikäisiä ja likaisia lattiatilan mattoja tai olen erittäin kiinnostunut kenkäni kärjistä. Jotka nekin muuten ovat likaiset.

Seuraavassa vaiheessa kuvittelen itseni 50-metrisen nosturin torniin benji-hyppäämään tai lentokoneeseen valmiina loikkaamaan kera laskuvarjon. Tai luultavasti se ainakin tuntuu siltä. Aion nimittäin nousta tuolille. Jahka vain löydän sopivan siihen tarkoitukseen. Mutta uskallan epäillä vahvasti ettei sellaista löydy ihan heti. Tai sitten tähtien asennot ovat väärät. Nekin vaikuttavat suoritukseen, yleensä kielteiseti. Siksipä en suoritakaan. Tai siis suoritan kyllä, kunhan löytyy sopiva kohde ja tähdet ovat linjassa ja ja ja.. mutta siihen asti jätän suorittamatta.

Ja taas on mentävä hermosavuille. Hemmetti, keuhkosyövänhän tässä saa eikä mitään muuta. Saamari. Astellessani pitkin pihaa koen valaistumisen ja saan ahaa-elämyksen: puutarhakalusto! Siinä on jykevä tuoli jolle voi murheitta nousta. Ensimmäinen ajatus on kuitenkin "Ei ikimaailmassa", johon vastaan oitis ääneen "Ja vtut!" ja nousen kiukkuisena tuolille. Eihän tämä nyt niin paha ole, täältähän näkee hyvin joka puolelle. Mikäs tässä ollessa. Naapuri kyllä varmasti ikkunaverhojen lomitse katsoo että mitä se hassahtanut eukko taas on keksinyt kun seisoo keksellä pihaa tuolin päällä ja polttelee tupakkia hullun kiilto silmissä yksinään puhellen, kyllä sillä nyt taas viiraa ja pahasti..

Vasta ensimmäinen etappi saavutettu, joten vielä on matkaa määränpäähän. Jos otetaan tavoitteeksi lentokoneen kyydissä ainakin melkein paniikitta matkustaminen, se onnistuu tällä tahdilla reilun kuudenkymmenen vuoden kuluttua. Suurin sallittu lentokorkeus on näin äkkivilkaisulla 12000 metriä, ja tuolilla oli korkeutta suunnilleen puoli metriä. Enää ei siis ole jäljellä kuin 23999 tuolia..