Ensimmäinen päivä:


Aamu alkaa A:lla. Ja pakkaamalla. Mukaan otetaan kaikki tarpeellinen, kuten pyyhkeet, sadevaatteet, hellevaatteet, pitkähihaisia kylmän varalta, uimapuku (jolle on viimeksi ollut käyttöä viime vuosikymmenellä..), kirjoja, läppäri, aurinkotuoli (tietysti!), kamera todistusaineistoa varten, kumivasara (eihän sitä koskaan tiedä..), grilli, kaasupullo sekä muuta pientä.
 

Kun kamat on saatu vihdoin pitkän rupeaman jälkeen sullottua kasseihin ja nyssäköihin, alkaa päivän palikkatesti-osuus; Kuinka saada lähes koko kodin irtaimisto ja muutama lainatavara naapurilta mahtumaan farmariin? Tähän hätään on turha netistäkään katsella matkailuautoja tai jättikokoisia peräkärryjä. Kyyyyllähän ne sinne hyvin mahtuu kun vähän asettelee. Grilli tuohon, kaasupullo viereen, kylmälaukku tuohon.. No mene nyt jum*lauta! Ja tuohon vaatekassi. Hmm.. Mihinkäs tuon aurinkotuolin saisi..?
 

Jos joku ei vielä ole kuullut selkäreppuni uskomattomasta kyvystä ahtaa itseensä kaiken oleellisen, epäoleellisen ja ehkä-joskus-saattaa-tarvita -tyyppiset tavarat, pystyy siihen näemmä myöskin Mazda. Ja tilaakin jäi vielä! Ensi kerralla saakin ottaa mukaan myös jotain turhuustuotteita!
 

Koirat autoon ja kohti Toejokea. Vaikka matkaa ei ole nyt kuin kymmenkunta kilometriä, tuntuu se paaaaaaaaaaaljon pidemmältä: Kolme innokasta koiraa vaihtaa jatkuvasti vahdin paikkaa, jotta jokainen vuorollaan näkee minne mennään, missä ollaan nyt, kuka meni ohi.. Muutaman kilometrin päästä kööri rauhoittuu, aloittaakseen kaiken taas uudestaan kun saavutaan Toejoen pikkuteille. Auto pysähtyy, koirat eivät. Vuorossa on päivän toinen testi; etsi oikea koira kolmen pomppivan karvapallon joukosta, ota se kiinni, laita naruun ja ota se ja _vain_ se ulos autosta. Mikäli jokin kolmesta ensimmäisestä kohdasta menee vikaan, saa toisen yrityksen, mutta jos viimeinen kohta epäonnistuu, pääsee tutustumaan naapureihin kun pyytelee anteeksi heidän kukkapenkkiensä hieman muokattua ulkonäköä, pahoittelee grillibileitä suunnitelleen huonoa onnea kun joku _täysin_ tuntematon irtokoira tuli ja söi tarjottavat, tai juoksee karkuun sitä uuden karhean mersun omistajaa joka väisti keskellä tietä jolkotellutta huiskahäntää..
 

Testi läpäistiin onnistuneesti ja yksi koirista saatiin jätettyä hoitoon. Matka siis jatkukoon. Ensimmäiset kilometrit koirat taas hakivat paikkaansa kunnes vihdoin rauhoittuivat. Pori ja Satakunta jäivät taa ja nokka osoitti Hämettä kohti. Pysähdys Humppilassa, koirien pikahuolto, ja taas matka jatkuu. Aina kaukaiseen Forssaan saakka. Sieltä muutama kirja mukaan ja kapallinen herneitä.
 

Innolla alan lukea ensimmäistä kirjaa, joka kertoo musiikin historiasta. Ja sehän on aivan loistava teos. Nimittäin univaikeuksista kärsiville. Se saa silmät painumaan väkisinkin kiinni. "..Itse ääni on tuotettu joko ihmisäänellä tai jollakin idiofonilla, membranofonilla, aerofonilla tai kordofonilla.. Zzzzzz.. Mesoliittiselta kaudelta.. ZZZZZzzzz.. Neoliittinen kausi sitä vastoin.. ZZZZZZ..."
 

Onneksi mökki jo pian häämötti edessä, eikä tarvinnut enää kiduttaa itseään tuolla kamalalla opuksella. -Välikommenttina kerrottakoon, että kapallinen herneitä kestää noin 70 kilometriä.- Koirat ja kamat ulos autosta ja aurinkotuoliin loikoileemaan! Ah ihanuutta! Järvi kimmeltää, aurinko helottaa täydeltä taivaalta, linnut laulaa.. Aurinkorasvaa iholle ja eikun grillailemaan. Mikäs tässä loikoillessa, ei naapureita paikalla, ilma on lämmin, ei mihinkään kiire. Paitsi sisälle noita perkeleen paarmoja pakoon! Aurinkokin meni juuri sopivasti pilven taa piiloon, joten mitä sitä nyt enää tässä makoilemaan. Sisäistän siis itseni ja jätän paarmat ilman ruokaa. Sinnehän jäävät keskenään surisemaan, nuo ilkeämieliset ryökäleet. Ja sisällä on sitä paitsi mukavan viileätäkin. Paitsi että täällä on hyttysiä! "Tule nauttimaan luonnon rauhasta!" Ja PAH! sanon minä. Elämää keskellä korpea, vaaralllisia elukoita pilvin pimein ympärillä ja sivistys jossain kaukana. Täältä on kuulkaa rauhakin kaukana! Tahdon kotiin. Johan täällä on kituuteltu kaksi tuntia..
 

Kärvistelen vielä kuitenkin hetken ja syön jo toista hernekapallista. Voisihan sitä jotain ehkä tehdäkin. Maalipönikkä odottelee terassilla avaajaansa ja sudit loikoilevat toimettomina vieressä. Pönttö auki ja mökkiä maalailemaan. Tämähän sujuu mukavasti, varsinkin kun nuo pilvet varjostavat sopivasti. "Vroooooooom" Jassoo, joku naapuri siellä starttailee Zetoriaan. "VROOOOOOOM" Ketut se mikään Zetori ole, se tuskin tipauttelee vettä kansan niskaan. Tietysti sieltä tulee ukkonen juuri silloin kun mökkiä pitäisi maalata! No, johan tässä saatiin kolme neliötä sudittua..
Saunan pesään tuli ja odottelemaan ukkosen laantumista. Eikä kellään naapurilla ole edes langatonta nettiä jota voisi vähän lainata. Saamari, luulisi niilläkin olevan rahaa moiseen kun on ollut rahaa ostaa järvenrantamökki suhteellisen likeltä Helsinkiä. Saiturit.
 

Saunan ja talviturkinpoiston (kyllä, minä kävin uimassa!) jälkeen ilmakin oli jo taas ulkoiluun sopiva. Ja katsos, tuolla ui suuri lintuperhe. Mitäs lintuja ne mahtaa olla, olisikohan kanadanhanhia? Tästä ei oikein näe, täytyypä mennä rantaan katsomaan! Ja se oli suunnaton virhe. Parinkymmenen linnun parvi huomasi potentiaalisen ruoka-apajan ja suuntasi nokkansa kohti. Pakkohan niille oli ruokaa hakea, ja pääsinkin lintulapsosia aivan lähelle, vajaan metrin päähän. Joukossa oli muutama aikuinen, jotka pitivät vähän enemmän etäisyyttä. Tosin yksi niistä oli sitä mieltä, että minä olin aikeissa napata pienet viattomat poikaset ja lähestyi uhkaavasti sähisten. Heitin sille sapuskaa samalla ottaen muutaman askeleen taaksepäin. Lintu lähestyi silti ja jatkoi sähinäänsä. Heitin lisää ruokaa, mutta lähestyminen sähinän säestyksellä jatkui. Loput leivät lensivät kaaressa niin pitkälle järveen kuin suinkin ja puolijuoksua mökkiin sisälle turvaan. Ikkunasta näki kuinka sähisijä seistä pönötti rannalla ja kurkotteli kaulaansa nähdäkseen paremmin. Tuo ei ole kyllä mikään tavallinen tirppa, vaan pahuuden ruumiillistuma! Jos nyt soittaisin hätäkeskukseen ja kertoisin olevani vankina mökissä jonka julmat kanadanhanhet ovat saartaneet, lähettäisivätkö he paikalle sinilakkiset vai valkotakkiset?
Todellakin, tervetuloa nauttimaan maaseudun rauhasta, et ole enää entiselläsi sen jälkeen.



Toinen päivä:


Herään ropinaan ja jylinään. Ukkonen on taas täällä, ja kumusta päätellen lähellä. Normaalisti kesken unien herääminen aiheuttaisi suurta närkästystä, mutta ukkonen tekee poikkeuksen. Nautin jylinästä ja suljen silmäni uudelleen. Ukkonen jyrisee koko ajan lähempänä, ja sen kumea ääni rauhoittaa. Uinahdan. Vain herätäkseni tekstiviestin ääneen. Luen viestin, mutten jaksa millään vastata ja nukahdan uudelleen. Ja herään kun se jälleen soi.  Olen jo taas valmis heittämään tuolla kapistuksella vesilintua, vaikka sitä eilistä kanadanhanhea..
 

Makoilen sängyssä vielä hetken. Venyttelen raukeana, ja huomaan selkäni olevan hieman jumissa. Eipä tuo mitään, ensimmäinen yö oudolla patjalla saa tietysti selän väsymään. Kyllä se siitä. Vielä hetki makoilua ja sitten reippana ylös. AI S**TANA! Pääsin istumaan asti kunnes oli pakko kierähtää kyljelleen makaamaan. Selkään pistää niin ettei henki kulje. Retkotan sängyllä ja mietin miten pääsen ylös. Istumaan ei voi nousta, eikä varmasti seisomaankaan pysty. Kiroan patjat mielessäni ja samaan syssyyn osansa saa kaikki muutkin epäkohdat maailmassa.
 

Vihdoin kipu hellittää niin että saan itseni kammettua istumaan. Nojaan kyynärpäillä polviini ja kiroan taas. Pari kunnollista venytystä saa selästä kuulumaan kauniita rusahduksia ja kohta pääsen jo liikkeelle. Ensi yöksi on keksittävä jotain muuta jos haluan pitää liikuntakykyni.
 

Pohdin jo taas miksi ihmeessä halusin tänne itseäni kiduttamaan. Mikään, ei niin mikään, ole mennyt niinkuin piti.Tai edes sinne päin. Yritän miettiä, onko täällä joka kerta samanlaista mutten millään muista. Piru periköön ihmismielen, aika todellakin kultaa muistot.
 

Nyt tarvitaan hermosauhut. Tupakka huuleen, sytkäri kaiteelta ja.. Ei mitään. Napsnapsnaps, muttei edes kipinän aavistusta. Se hemmetin sade yöllä kasteli tietysti sytkärinkin. Nyt jostain tulitikut! Raapsraapsraaps. Syty nyt s**tana. Raaps. Riemu liekin syttymisestä vaihtuu oitis epätoivoon ja -uskoon kun se sammuu heti alkuunsa. Tämä ei voi olla todellista. En enää tiedä itkeäkö vai nauraa. Olen ollut tunnin hereillä, ja koko sen ajan _kaikki_ on mennyt päin mäntyä. Tai koivua, tai kuusta, keskellä metsää kun on varaa mistä valita.


----
Tutkimuksen mukaan suomalaiset viettävät lomansa töitä tehden. Miksi ihmeessä? Miksi raataa lomalla, kun voi olla vaan ja nauttia. Ja maalata mökkiä. Ja kaivaa kivijalkaa auki ja kantaa siihen salaojasoraa. Ja leikata ruusuja, nyppiä rikkaruohoja ja hakata halkoja. Minkä takia kukaan haluaa pilata lomaansa tekemällä jotain niinkin kamalaa kuin töitä? Hullua kansaa.



Kolmas päivä



Herään jälleen kerran puhelimen pirinään. Haikeana ajattelen niitä aikoja, jolloin puhelimia ei oltu keksitty vaan soittamisen sijaan kirjoitettiin kirjeitä, ja nekin matkasivat hevoskyydillä useamman päivän määränpäähänsä. Ah, nuo onnekkaat aikalaiset, kadehdin heitä!


En taaskaan jaksa vastata, sillä viime yön tuska kummittelee yhä mielessäni. Edellisenä iltana lämmitettin taas sauna, ja kaikesta päätellen se ei ollut hyvä idea: Tiistaisesta saunomisesta jäi vielä lämpöjä saunaan, ja se lämpeni eilen hyvin nopeasti hyvin kuumaksi. Lempeät ja leppeät löylyt olivat muisto vain. Kaiken lisäksi saunominen ajoitettiin liian myöhäiseksi, eikä muuri ehtinyt kunnolla jäähtyä ennen unelle menoa. Iltasella jo tuntui hieman lämpimältä, mutta se oli vasta alkusoittoa. Yösydännä mökki lämpeni niin kuumaksi, että Helvettikin olisi tuntunut viileältä. Pimeän pätsin ahdingon kruunasi inisevä hyttysarmeija, joista jokainen vuorollaan iski kiinni avuttomaan uhriinsa. Tappoyritykset olivat täysin turhia, sillä uninen ja sokea ihminen on kankea ja hidas pienen vikkelän hyttysen rinnalla. Eikä siinä tuskaisessa kuumuudessa edes jaksanut taistella. Oli siis vain antauduttava; tyyny korvalle peittämään hyttyshävittäjien äänet, jotka pian huomasivatkin hetkensä koittaneen. Pistot kirpaisevat ympäri kroppaa, mutta lamaantuneena ajattelen sen kestävän vain hetken, eihän hyttyset paljoa jaksa.
 

Tänäaamuna pääsin sentään sängystä ylös ilman tuskanhuutoja, vaikka selkä kyllä ilmoitti eriävän mielipiteensä nukkuma-alustan mukavuudesta. Se taisikin olla ainoa positiivinen asia. Yöllisen hyttyshyökkäyksen jäljiltä jalkani ovat täynnä hyttysenpuremia jotka kutisevat niin että järki meinaa lähteä. Ja eilisestä talonkunnostusprojektista sain palkaksi kaksi tikkua sormeeni. Eikä neulaa missään. Tietystikään. Sehän olisi ollut aivan liian helppoa. Pinsetit ovat aivan liian suuret tähän hommaan -huomasin sen jo eilen, kuin myös sormeni punaisuudesta ja sykkivästä kivusta päätellen- eikä lähistöllä näy edes terävää puukkoa. Mutta hätä keinon keksii, minä kaksi parempaa. Siis sekatöörit repusta, käsidesillä puhtaaksi ja siitä vain sormea kaivamaan. Jos ei sattuisi niin pirusti, saattaisin jopa nauraa tälle näylle: Nuori nainen sörkkii pientä tikkua sormeen -ja varsinkin siihen tikkuun- nähden suurilla oksasaksilla otsa kurtussa, kieli keskellä suuta aina välillä armottomasti kiroten. Käyhän se näinkin..
 

Iltapäivään mennessä iskee apatia. Pakolliset työt on tehty, eikä huonosti nukutun yön jälkeen jaksa aloittaa uutta projektia. Paljon olisi tekemistä, mutta kaikki tuntuu ylitsepääsemättömän raskaalta. Selkää kivistää. Unettaa. Koti tuntuu koko ajan houkuttelevammalta. Ja Forecakin lupailee koko illaksi ukkosta. Hmm...
 

Mutta jo ajatus auton pakkaamisesta aiheuttaa näppylöitä. Nyt sen vasta todella näkee kuinka paljon tavaraa olisi pakattavana. Pieni mökki on tupaten täynnä roinaa ja rompetta, ja ulkona on vielä toinen samanlainen satsi. Ei, ei, ei, ei. Ja mitä siellä kotonakaan olisi tekemistä? Ei niin mitään. Tai oikeastaan paljonkin. Aivan liian paljon.
 

Sulloudun uimapukuun, nappaan delfiinin kainaloon ja suuntaan järveen. Kastan varpaani veteen ja totean sen olevan jääkylmää! Tuuli tuo naapurijärven kalseaa vettä suoraan mökin rantaan. Käveleskelen hetken aikaa rantavedessä ja annan jalkojeni totutella hyiseen veteen. Varovasti istahdan delfiinin selkään ja sadattelen mielessäni. Ääneen ei kehtaa sillä naapuriin on ilmestynyt väkeä. Samperi, eikö niilläkään mitään parempaa tekemistä ole kuin lorvia mökillä?
 

Loppujen lopuksi uiminen ei kiinnostanut, vaan tyydyin kellumaan delfiinin selässä aurinkoa ottaen. Vaikka ei siitä mitään hyötyä ollut, valkoista lihaa saisi grillata tunti kaupalla ennen kuin mitään tulosta näkyisi. Enkä säästynyt edes kastumiselta, sillä vain pääni ja ylävartaloni säästyivät kuivina. Kammetessani itseäni ylös lutakosta antoi selkäni jälleen kerran mielipiteensä julki moisesta aktiviteetista. Ilmeisesti kylmä vesi sai lihakset entistä enemmän jumiin, jonka johdosta kulkeminen ja oleminen oli taas entistä hankalampaa. Voi tätä mökkiloman autuutta..
 

Ulkoilusta tulee nälkä, siispä kahvinkeittoon mars! Vesikannu auki ja vedet kahvipannuun. Kaikki ne loput, enempää ei näytä olevan. No, koirat saa järvestä vettä ja jääkaapissa on kyllä vichyä. Ei siis mitään hätää. Seuraavaksi maitopurkki kouraan ja tilkka siitä kahviin. Hitto, sekin loppuu. Lähtö alkaa näyttää väistämättömältä. Mutta kun en tahdo lähteä! Yllätyn itsekin halustani jäädä. Koko ajan olen kaihoisasti ajatellut kotia ja sen mukavuuksia, kironnut mökkiä ja kaikkia rasittavuuksia, mutta silti olen nauttinut täällä olostani. Mielenvikainen ihminen. Kaikki on mennyt "just niinku ei pitänykään" ja silti kaiken sen jälkeen pistän vastaan kuin heikkopäinen täältä poistumiselle. Tai poistetaan se "kuin". Jossain kohtaa muutoinkin kieroa mieltäni on pakko olla paha vinouma, ei tätä muuten voi selittää.


Lähden metsään samoilemaan ja katsastamaan samalla kantarelliapajat. Jos vaikka päätös lähtemisestä tai jäämisestä löytyy siellä. Ämpäri kourassa tiirailen metsänpohjaa keltaisten lakkien toivossa. Ja löydänkin oitis pari. Vaikkei ole edes sesonkiaika vielä! Silmä tarkkana jatkan retkeäni; kuusen ali, tuosta haavan vieritse, tuossa on kaatunut koivu.. P*RRRRRKELE! Salakavalasti koivun laho runko yritti kampata viattoman sienestäjä-raukan, mutta ketterästi kuin alppikauris loikin turvaan. Suoraan toisen rungon päälle. Sieluni silmin jo näen itseni rysähtäneenä tantereeseen, mutta kuin ihmeen kaupalla saan pidettyä tasapainoni ja pääsen turvaan. Nyt saa riittää, täältä on päästävä pois jos aion selvitä hengissä huomiseen.


Kotimatkalla katselen haikeana kauniita Hämeen maisemia. Mietin samalla, ettei ole mikään ihme että täältä tulee niin paljon runoilijoita ja kirjailijoita: Kun katselee näitä aaltoilevia viljavainioita, vehreitä laaksoja tai synkkiä kuusimetsiä, tulee väkisinkin runolliseksi. Hiljalleen maisema tasoittuu kun saavumme lähemmäksi Satakuntaa; mäki siellä, toinen tuolla kaukana jossakin

.
Kotiin päästessäni selkää taas polttaa niin että silmissä kipunoi. Pieni jaloitteluhetki helpottaa onneksi hieman. Ensimmäinen tavarasatsi autosta sisälle ja toista hakemaan. Ovi kiinni.. Ei, ei ovea kiinni! Avaimet on sisällä! Voi hyvä jumala, eikö tämä koskaan lopu!? Mitä niin julmaa, kamalaa ja täydellisen hirvittävää minä olen elämässäni tehnyt että minua näin rangaistaan? Sisälle on kyllä toinenkin tie, mutta se on esteiden täyttämä: Kaksi komeroa _aivan_ täynnä erinäistä turhaa tavaraa. Seuraavat viisi minuuttia on täysin julkaisukelvotonta materiaalia, lähinnä luettelo kaikista kirosanoista jotka maa päällään kantaa, ja ehkä muutama keksittykin joukossa.


Sisälle päästessäni menen suorinta tietä makuuhuoneeseen, nappaan läppärin kainaloon ja vannon etten enää ikinä, koskaan poistu täältä.